ÄIDIN RAKKAUS

Kaikki mitä maailmasta tiedämme

Saaran ja hänen poikansa välit ovat läheiset. Tapanin, Saaran miesystävän mielestä liiankin läheiset. Saara on vaikean valinnan edessä: uusi alku, uusi elämä lupaa paljon, mutta ensin pitää selvittää välit lopullisesti pojan kanssa. Saara toimii vaistonsa varassa ja seuraukset ovat sen mukaiset. 

Äidin Rakkaus on matka rakkauden pimeälle puolelle. Se on kuvaus vanhemmuudesta, vastuusta ja väkivallasta.  

Äidin Rakkauden ensi-ilta oli Kansallisteatterissa 15.3.2017. 

 

ROOLEISSA Eero Aho, Kristiina Halttu ja Markus Järvenpää

OHJAUS Liisa Mustonen
LAVASTUS JA PUKUSUUNNITTELU Paula Koivunen
VALOSUUNNITTELU Ilkka Niskanen
ÄÄNISUUNNITTELU Maura Korhonen
VIDEOSUUNNITTELU Pyry Hyttinen

NOXBOOX julkaisi näytelmän myös kirjana.

Valvon näytelmän oikeuksia itse. 

YKSITYISALUE  

 

Ei heitä voi hyvällä tahdollakaan sanoa miellyttäviksi ihmisiksi. Mutta heidän tapansa janota rakkautta – hinnalla millä hyvänsä – siinä on kaiketi jotakin kadehdittavaa. Arjella kun on paha tapa imeä voimakkaimmistakin meistä ulos se ilo, tuska, ja hurmio, jonka varassa jaksaa elää korkeammin. Mutta vaikka olen viettänyt aikaa heidän seurassaan jokusen vuoden, en voi sanoa tuntevani heitä. Tai, tarkemmin sanottuna: en voi sanoa tuntevani heitä sen paremmin kuin useita tapaamiani ei-fiktiivisiä ihmisiä. He ovat paljastaneet minulle itsestään sirpaleita, vähintäänkin epäilyttäviä, tulkinnanvaraisia muistoja, ei sen enempää. Mutta temperamenttinsa he ovat paljastaneet: miten ihminen tekee sen minkä tekee – vaikkei ehkä syytä sille miksi. Ja tämä riittää minulle: psyykkinen historia on kirjoitettu käyttäytymismalliin. 

 

Äidin rakkaus on pohjimmiltaan eksistentiaalinen draama. Sen lähtökohdat ovat minulle henkilökohtaiset – minulla on kivuliaita kokemuksia vanhemmuuden, vastuun, poikani aggression, oman aggressioni suhteen –mutta henkilökohtainen on suodattunut fiktion linssin läpi, sillä tavoin tämän ilmenemismuodon löytänyt. Minä kun olen yksi niistä, jotka pääsevät fiktion avulla lähemmäs sitä tunnetta, sitä kipupistettä, sitä tunnistettavuuden osaa, joka lävistää ihmisen sisäisen.

 

He siis ovat näyttäytyneet toiminnassa ja minä olen ihmetellyt heidän toimintaansa. Ihmetys nostaa esiin kysymyksiä. Kaikki merkittävät kysymykset ihmisen elämässä ovat tyhjentymättömiä, luovat uusia kysymyksiä. Millaisia rakkauden muotoja vanhemmuus pitää sisällään? Onko biologinen rakkaus hallitsematon eläin? Mikä on vanhemman vastuu, missä kulkee raja, milloin rakkaus muuttuu vastakohdakseen, tuhoavaksi voimaksi? Miten tulkita kaikkia näitä ristiriitaisia diagnooseja, joiden pohjalta meidän edesottamuksiamme lokeroidaan ymmärrettävään muotoon? Ja onko sittenkin niin, ettei väkevin poliittinen liemi virrannut suljettujen tammiovien takana, vaan siinä itsessään, äidinmaidossa: asennekasvatuksessa. 

 

Helsingissä 14. helmikuuta 2017

 

Marko Järvikallas