KOLME MIESTÄ JA NÄYTELMÄ

 

Okko kysyi muutama vuosi sitten olisinko kiinnostunut kirjoittamaan ryhmässä miesnäytelmää. Kolmantena kirjoittajana olisi Marko. Kysymys pelotti. Naisilta tulee turpaan, jos me todella sanomme mitä ajattelemme. Tämä pelko pakotti aiheen pariin. 

 

Rupesimme tapaamaan ja keskustelemaan miehestä. Keskusteluissa kehittyi myös työtapa: kuka tahansa voi kirjoittaa kenen tahansa ideasta, kaikki voivat kirjoittaa uusia versioita toistensa teksteistä. Ne myös luettiin ääneen ja annettiin palautetta. Tekstiä syntyi yli 300 liuskaa. Melko feminiininen työtapa siis: höpöttelyä ja keskenään viihtymistä, teetä, pari lounasta, runsaasti materiaalia, vähän analyysiä tai organisoivia elementtejä eikä lainkaan valta- tai kilpailuasetelmia!

 

Olemme eri sukupolvea, minä olen vanhin. Jaoimme kuitenkin samankaltaisen kokemuksen miehisyydestä ja isyydestä. Olemme toimineet toisin kuin omat isämme, mutta olemme epäonnistuneet - naisten mielestä. Olemme olleet herkempiä, tasa-arvoisempia, läsnä olevampia, keskustelevampia, mutta se ei ole riittänyt - naisten mielestä. Meillä on niskoillamme naisten, yhteiskunnan ja julkisuuden tuomio. Miessukupuoli on välttämättömästi huonompi ja epäonnistunut. Miehet ovat syyllisiä paitsi omaan pahoinvointiinsa myös naisten, ja sitä kautta lasten. 

 

Luin Markku Envallin esseitä isyydestä. Hän kirjoittaa 20 sivua myönteisiä asioita isästä ja miehestä, arvostaen omaa panostaan perheessä. Liikutuin - ei miehestä puhuta missään kauniisti. Hän kirjoittaa myös, että isä kelpaa hoitamaan lapsia kun äiti menee töihin, mutta jos äiti menee kokonaan, isä ei enää kelpaa. Usein isä ei myöskään kelpaa sosiaaliviranomaisten tai oikeuden mielestä.

 

Mies kantaa syyllisyyttä patriarkaatin epäoikeudenmukaisuudesta ja maskuliinisuuden ylilyönneistä. Tämä syyllisyyden vuoksi mies ei nyt kykene puolustautumaan. Voisi tietysti myös sanoa, että molemmat sukupuolet väheksyvät feminiinisyyttä. Feminiinisyys on ollut varjossa niin kauan, että naisetkin hyökkäävät maskuliinisin keinoin. Ja miehen psyykessä feminiininen on torjuttu täysin, jolloin käsitys miehestä on auttamatta yksipuolinen.

 

Mutta sukupuolesta emme pääse. Polarisaatiosta emme pääse. Biologisesti olemme jakautuneet uroksiin ja naaraisiin. Entä kulttuurisesti? Psykologisesti molemmat sukupuolet voivat hyväksyä ja integroida maskuliinisia ja feminiinisiä asenteita.

 

Envall kirjoittaa: 

 

”Kuulen satakunta kertaa päivässä sanan isä, tavallisesti se lauseen avausääni. Se soi korvissani aina yhtä suloisen ravitsevana. Se on memento-sana: se muistuttaa minulle suodusta edusta ja onnesta. Tuntuu elintärkeältä olla tarvittu. Tehtävän rasittavuus on vähäistä verrattuna siihen tyhjään ahdistukseen, ettei voi olla kenellekään avuksi tai hyödyksi. Lapset esittelevät tekemisiään ja huoliaan. Tasaisin välein heillä on kylmä tai kuuma, nälkä tai jano, pissa- tai kakkahätä. Heillä on huolia, isä tyynnyttelee niitä. Heillä on pulmia, isä opettaa niihin ratkaisuja. He pyytävät neuvoa läksyissä tai apua askarruksissa, korjaamaan rikki menneitä lelujaan tai tavaroitaan. He kertovat mitä ovat nähneet ja kuulleet, he kysyvät mitä eivät tiedä.”

 

Ja:

 

”Ei, en unohda äitejä. Sovellan feministeillä oppimaani ghettoistavaa retoriikkaa. Käsittelen isiä erillisenä ryhmänä, vaikka he eivät sitä ole, sulkeistamalla äidit heidän elämästään, vaikka he todellisuudessa eivät siitä sulkeistu. Tietenkin se, mikä koskee isää, koskee äitiäkin.”

 

Kirjoitimme isyydestä ja miesten välisestä ystävyydestä. Kirjoitimme kadotetusta miehen kunniasta ja nautinnosta olla mies. Kirjoitimme miehestä, joka tuntee tulleensa petetyksi.

 

 

Harri Virtanen